No goodbyes, only see you later!

Torstaina oli viimeinen työpäivä sairaalalla, ja eilen viimeinen työpäivä Namibiassa! 346 tuntia työskentelyä takana, eli jopa yli vaadittavan;) Vika viikko vietettiin siis myös teho-osastolla. Alkuviikko oli hiljaisempaa, osastolla oli vain muutamia potilaita. Ehdittiin jutella paljon sistereiden kanssa, ottaa yhteiskuvia ja lukea paikallisia deitti-ilmoituksia lehdestä:D Silmiinpistävää näissä ilmoituksissa oli, miten monissa HIV-positiivinen etsi toista HIV-positiivista kumppanikseen. Aika surullista tavallaan. Myös kaikenlaisia muita vaatimuksia oli, pääosin aina etsittiin hyvännäköistä tai rikasta kumppania:D Lehdissä oli myös sivukaupalla paikallisten "lääkäreiden" ilmoituksia, täällä voi näköjään parantaa aivan kaiken, saada entisen rakastajan takaisin vuorokaudessa, lopettaa puolison pettämispuuhat, kasvattaa miehistä varustelua.. Kaikki on mahdollista!!

 

Keskiviikkona ja torstaina olikin jo paljon kiireisempää, kaikki potilaspaikat olivat yllättäen täynnä ja tekemistä riitti. Keskiviikkona miun oma potilas oli autokolarissa matkustajana ollut nainen, jolla oli nilkka, lantio, ranne ja kylkiluita murtunut, toinen jalka amputoitu ja veri-ilmarinta. Todellinen monivammapotilas siis. Hänet oli myös intuboitu ja kytketty hengityskoneeseen. Miulle sattui vielä tuona päivänä superhyvä sister, joka ohjasi paljon ja osasi vastata jokaiseen kysymykseen. Jännät hetket tuli, kun sairaalaan tuli sähkökatkos! Kaikki koneet alkoivat huutaa, mutta ilmeisesti varageneraattorit tms alkoivat toimia pian, koska katkos kesti vain hetkisen. Sen seurauksena kuitenkin hapentulo osastolle lakkasi kokonaan, eli esimerkiksi hengityskoneet eivät enää toimineet. Onneksi osastolla oli happipulloja, joihin kytkettiin amput, ja käsivoimin hapetimme respiraattoripotilaan noin puolen tunnin ajan, ennen kuin hapentulo alkoi taas. 

Ahkera sairaanhoitajaopiskelija :---)

Apteekin lääketoimitus!! 

Torstaina oli siis vika päivä teho-osastolla. Aamulla töihin saapuessamme siellä oli henkilökunnan kokous, ja huolehdittiin kolmestaan kaikkien potilaiden aamuvitaaleista, mittauksista ja aamutoimista. Aamu meni todella nopeasti kun oli tekemistä, ja päivällä meillä oli oikein kunnon juhlat! Vietiin ihanille sistereille vikan päivän kunniaksi kakku, ja yllätykseksemme hyö oli ostanut kanaa ja limpparia lisäksi, ja jokainen sister ja brother piti meille puheen vuorollaan. Ei oltu osattu odottaa mitään tällaista, ja itku silmässä kuunneltiin ylisanoja:D Oltiin kuulemma ahkeria, nöyriä, ystävällisiä ja sanalla sanoen loistavia työntekijöitä! Ollaan kyllä päästy parhaiten työn makuun kyseisellä osastolla ja tehtykin paljon, mutta silti tuntui hyvälle kuulla, että meidän panosta on oikeasti arvostettu. Puolivälissä syömistä ambulanssikuskit tulivat hakemaan yhtä potilasta, mutta kaikki vain jatkoivat tyynesti syömistä..! Mie sitte uhrauduin ja jätin kakkupalan odottamaan ja menin auttamaan potilassiirrossa.. Vähän nauratti, näin voi kyllä tapahtua vaan Afrikassa:D TIA, This is Africa, on tullut hyvinkin tutuksi sanonnaksi täällä.. 

Matkalla viimeiseen työvuoroon!!

Käytiin alkuviikosta myös ostelemassa vähän joululahjoja Ruthin ja Katrin kanssa:)

Viikolla illat meni lahjashoppailujen lisäksi suurimmaksi osaksi meiän omalla t-paitatehtaalla.... Sara käytti minuu ja Katria orjatyövoimana, maalattiin tulevaan sirkusesitykseen kangasväreillä 20 paitaa:D Loppua kohti huomasi väsymyksen, kun Home of Good Hopesta alkoi tulle Hope of Good Home, Home of Good Home tai Home of H... Naurua ainaki riitti, ainanki muilla ku Saralla, jolla meinasi huumori loppua pienen stressin vuoks:D Meillä asuki tän viikon pikku stressikarhu tutun Sarpukan sijaan:))

 

Perjantaina mentiin taas kerran Craft Cafeeseen aamiaiselle, sitä ei vaan voi vastustaa:D Kaikki raaka-aineet on tuoreita ja mehut vastapuristettuja.. Tätä taisin kuiteki jo viimeeks hehkuttaa aivan tarpeeks! 

Lauantaina oli kyllä ehdottomasti yksi koko Namibian ajan parhaista päivistä<3 Oltiin vapaaehtoisina joulujuhlassa, joka järjestettiin Katuturan slummilapsille. Heiät kuljetettiin busseilla Katuturan uima-altaalle, jossa oli tarjolla ruokaa, juomaa, uimista, pomppulinnoja.. Lapsia oli paikalla yli 500, joten valvovia silmiä tarvittiin, varsinkin koska suurin osa lapsista ei osaa edes uida. En oo koskaan elämäni aikana nähnyt noin paljon vilpitöntä iloa. Miulla tuli TAAS kyynel silmään, kun yksi pikkupoika kiipesi miun syliin uima-altaan reunalla, ja sanoi ettei hänellä oo koskaan ollut näin hauskaa<3 Oon puhunu tästä asiasta jo aiemmin The Home of Good Hope-postauksen yhteydessä, mutta nää näitten lasten olot ja tyytyväisyys niin vähään on jotai ihan uskomatonta!! Tekis mieli tuua kaikki kiittämättömät suomalaiset lapset tänne kokemaan tosielämää..!

Saran lapsilla oli pitkään valmisteltu sirkusesitys tuolla. Oltiin niin ylpeitä Sarasta ja lapsista (ja omista kasvomaalauksista:D), koska esitys meni aivan loistavasti!! 

Lauantaina vietettiin meidän läksiäisiä, koska tää oli meiän viimonen viikonloppu kun kaikki on yhdessä Windhoekissa. Myö lähetään keskiviikkona Cape Towniin Minnan ja Henrin kanssa, ja kun palataan, Minna ja Henri jää viellä sinne. Ja ku hyö palaa, myö ja Ruth ollaan jo Suomessa. Päivä ja ilta oli ihanat, joskin fiilikset oli samalla myös tosi haikeat! Näitä päiviä ja hetkiä ja ihmisiä ja paikkoja ei tuu koskaan saamaan samalla tavalla takaisin. Onneksi on kuitenkin uskomattoman paljon tärkeitä muistoja<3

Love you<3 No good byes, only see you later!

Wherever you go becomes a part of you somehow

Heippa hei!:)

Teho-osastolla oloa nyt takana kaksi viikkoa. Kertoo ehkä riittävästi siitä, mitä oon tykännyt, että mennään sinne vielä kolmanneksikin viikoksi! Acute care unit on ollu ehdottomasti miun lemppariosasto Katuturan sairaalassa. Oon nähnyt, kokenut, oppinut ja päässyt osallistumaan niin paljon. Osastolla on siis 8 potilaspaikkaa, ja kaikenlaisia potilaita palovammapotilaista munuaisvaurioihin ja raskausmyrkytyksiin. Ollaan nähty monta elvytystä (ei kylläkään yhtäkään tuloksellista..) ja päästy jopa osallistumaan niihin! Mielenkiintoisia potilaita on ollut pilvin pimein, tekisi mieli kirjottaa jokaisesta, mutta ehkä koitan hillitä itseeni että ees joku jaksais lukea tätä:D

Mieleenpainuvin potilas on ollut eräs mies, joka oli 18 päivää koomassa. Hän tuli alunperin sairaalaan akuutin pankreatiitin vuoksi, ja sitä hoidettaessa tila romahti, mies intuboitiin ja hän joutui hengityskoneeseen. Vasen keuhko romahti, ja aivoissa oli turvotusta, joten mies pidettiin sedaatiossa melkein 3 viikkoa. Näistä viikoista hoidettiin miestä kaksi, ja hän oli omana potilaanani 3 päivää. Tila vaikutti aika toivottomalta, mutta loppujen lopuksi lääkärit kertoivat, että aikoivat lopettaa sedaation ja herättää miehen. Pääsin seuraamaan tilannetta, ja miulta meinasi taas (yllättäin:D) tulla itku, kun hengityskone sammutettiin ja mies pärjäsi omillaan ja oli vihdoinkin hereillä! Oli kummallinen tunne, kun olin hoitanut miestä monta päivää (pesut, vitaalit, raportin kirjoittamiset, testit ym) ja hän tuntui tavallaan jo tutulle, ja sinä päivänä hää näki miut vasta ekaa kertaa! Vaarana oli, että tila romahtaisi uudelleen ja hänet jouduttaisiin intuboimaan uudelleen, mutta tässä tapauksessa kaikki meni onneksi hyvin, ja toipuminen on hyvällä mallillaan! En voisi olla onnellisempi hänen puolestaan:)

Toinen tosi mielenkiintoinen tapaus oli nainen, jolla oli ollut vuoto aivoissa. Vauriot aivoissa olivat niin pahat, että tämän seurauksena aivotoiminta loppui. Pääsimme seuraamaan prosessia, miten potilas voidaan todeta aivokuolleeksi, ja lopulta elintoimintoja ylläpitävät koneet irroittaa. Loistava neurologi tuli tekemään testit, ja pääsimme seuraamaan niitä. Neurologi selitti kaiken tekemänsä todella tarkkaan, ja opin taas paljon. Hän tutki mm. potilaan vestibulo-okulaarista heijastetta (kylmää vettä ruiskutetaan korvaan, silmien pitäisi reagoida asymmetrisiin signaaleihin). Tämä tuli tehdä kahtena päivänä kahden eri lääkärin toimesta, ja muidenkin heijasteiden piti olla negatiiviset, ja näin useamman lääkärin toteamana potilas voidaan todeta aivokuolleeksi. Tapaus oli todella surullinen, erityisesti koska nainen oli niin nuori. Tilanteelle ei kuitenkaan voinut tehdä enää mitään, ja lopulta koneet todella irroitettiin. 

Teho-osaston huuhteluhuone

Eräältä vanhalta mieheltä oli maksa pettänyt täysin, ja aivoissa oli turvotusta. Pesimme hänet aamulla, hän oli täysin tajuton koko ajan. Vitaalit olivat kuitenkin ihan hyvät pitkän aikaa, päivän mittaan huomasimme kuitenkin, että elintoiminnat alkoivat pikkuhiljaa laskea. Lääkärit pyydettiin paikalle sillä saturaatio alkoi hapetuksesta huolimatta laskea ja potilas olisi tarvinnut intubaatiota. Koska miehen ennuste oli niin huono, lääkärit kuitenkin menivät hoitamaan jonkun "kiireellisemmän" tapauksen ensin. Pian tämän jälkeen miehen paineet romahtivat täysin, ja aloitimme elvytyksen. Pääsin ventiloimaan potilasta toisen hoitajan hoitaessa painelun. Tavallaan tilanne tuntui pahalta, elvyttää vanhaa miestä, jolla ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia selvitä. Emme saaneet kuitenkaan elvytettyä miestä, ja tilanteen jälkeen keskustelin sisterin kanssa, missä tilanteissa täytyy elvyttää ja kuinka pitkään. Selvisi, että täällä ei ole DNR-päätöstä ollenkaan!! Eli kaikkia elvytetään tilanteesta riippumatta, eivätkä esimerkiksi vanhat, kroonisesti sairaat ihmisetkään saa elvytyskieltopäätöstä edes halutessaan.

Töitä on tehty siis urakalla, mutta sen lisäksi ollaan vietelty vapaa-aikaakin kiitettävästi:) Ollaan käyty shoppailemassa monesti, pari kertaa myös Windhoekin uudessa, superhienossa ostoskeskuksessa! Sinne kun menee sisälle, on uskomattoman vaikeaa uskoa että on Afrikassa:D Suurin osa asiakkaistakin on kyllä valkoisia. Muutenkin, olen ollut aika yllättynyt, miten selkeästi täällä erotellaan ihmisiä edelleen värin perusteella. Useimmiten siinä ei ole mitään pahantahtoista, on vain ihan normaalia sanoa "tuo valkoinen lääkäri tuolla" tai "kysy tuolta värilliseltä", värillisellä täällä tarkoitetaan siis "brownia" eikä mustaa ihmistä. Ihmiset jaotellaan mustiin, valkoisiin ja värillisiin, eikä siinä koeta olevan mitään pahaa. Omaan korvaan se kuulostaa aika oudolta. Kävin myös tällä viikolla kaupassa yhden majatalon työntekijän kanssa kahdestaan, ja kaikki tuijottivat meitä. Ei kuulemma ole normaalia, että valkoinen nainen ja värillinen mies liikkuvat yhdessä..... En nyt halua kuulostaa siltä, että jaottelen ihmisiä, vaan kertoa miten normaalia se on täällä ja miten paljon se näkyy arjessa! 

Shoppailun lisäksi käytiin taas auttamassa Saraa sirkustyöpajassa, tällä kertaa aiheena oli akrobatia:) Oli niiiiin hauskaa, mutta olin ihan hapoilla tuon parituntisen jälkeen!:D Lapset oli ihania, on aina niin kiva katsoa miten hyö nauttii tällaisesta toiminnasta. Hyö oli myös paljon pelottomampia ja ketterämpiä ku myö köntykset:D

 

Ollaan tehty paljon hyvää ruokaa, esimerkiksi herkkubrunsseja lettuineen, hedelmineen ja munakkaineen! Viime lauantaina kävimme myös Nicessä syömässä, laittauduimme kaikki kunnolla ja vietimme ihanan rentouttavan illan:) Alkuruoka, pääruoka, jälkkäri ja juomat maksoivat tippeineen noin 25€. Palvelu ja ruoka olivat erinomaisia, ja miljöö ihana, eli hinta-laatu -suhde oli enemmin kuin kohdallaan!

Kun kerrankin oltiin hienoina, napsittiin isille isänpäiväkuva<3 

Viime viikko oli todella sateinen, eikä pihalla oikein päässyt olemaan. Yhtenä iltana Sara teki meille meikit, lopputulos oli tosi hieno mutta niin outo!! En muista milloin joku ois meikannut miut, wanhat ja ylppäritkin mentiin omalla perusmeikillä:D 

 

Keskiviikkona oli vihdoin hyvä ilma, ja käytiin ravintolassa syömässä, sekä Hiltonin Skybarissa drinkeillä. Maisemat tuolta ovat vain niin upeat!! Ja drinkit hyviä;)

Näiden lisäksi ollaan vietelty aivan perusarkea, käyty laulamassa karaokea, grillailtu porukalla, tavattu uusia ihmisiä, vietetty ihania iltoja ulkona istuskellessa.. On hassua, miten helposti elämä on täällä normalisoitunut, ja tää tuntuu jo ihan normaalilta arjelta. Pelottaa jo etukäteen, millainen kulttuurishokki odottaa kun pitää palata kotiin!:D Kotiinpaluuseen on aikaa enää alle kuukausi, ja huomenna starttaa VIIMEINEN viikko sairaalassa ennen Cape Townin reissua!! Ensi viikonloppu on meiän kaikkien viimeinen yhteinen viikonloppu täällä, ja vietetään läksiäisjuhlia. Tunteet on jotenkin tosi sekavat, samalla alan jo odottaa kotiinpaluuta, ja samalla se tuntuu viimeiselle asialle mitä haluan. Hyvin haikeita fiiliksiä koetaan jo nyt, en halua ees ajatella lähdön hetkeä... Ehkä en vielä niin teekään, vaan nautin täysillä ajasta täällä!:) Kohta lähdetään vapaaehtoispuuhiin, kun Katuturan lapset kuskataan tänne keskustaan heille järjestettyyn joulutapahtumaan. Toivottavasti päivästä tulee heille ihana ja ikimuistoinen<3