No goodbyes, only see you later!

Torstaina oli viimeinen työpäivä sairaalalla, ja eilen viimeinen työpäivä Namibiassa! 346 tuntia työskentelyä takana, eli jopa yli vaadittavan;) Vika viikko vietettiin siis myös teho-osastolla. Alkuviikko oli hiljaisempaa, osastolla oli vain muutamia potilaita. Ehdittiin jutella paljon sistereiden kanssa, ottaa yhteiskuvia ja lukea paikallisia deitti-ilmoituksia lehdestä:D Silmiinpistävää näissä ilmoituksissa oli, miten monissa HIV-positiivinen etsi toista HIV-positiivista kumppanikseen. Aika surullista tavallaan. Myös kaikenlaisia muita vaatimuksia oli, pääosin aina etsittiin hyvännäköistä tai rikasta kumppania:D Lehdissä oli myös sivukaupalla paikallisten "lääkäreiden" ilmoituksia, täällä voi näköjään parantaa aivan kaiken, saada entisen rakastajan takaisin vuorokaudessa, lopettaa puolison pettämispuuhat, kasvattaa miehistä varustelua.. Kaikki on mahdollista!!

 

Keskiviikkona ja torstaina olikin jo paljon kiireisempää, kaikki potilaspaikat olivat yllättäen täynnä ja tekemistä riitti. Keskiviikkona miun oma potilas oli autokolarissa matkustajana ollut nainen, jolla oli nilkka, lantio, ranne ja kylkiluita murtunut, toinen jalka amputoitu ja veri-ilmarinta. Todellinen monivammapotilas siis. Hänet oli myös intuboitu ja kytketty hengityskoneeseen. Miulle sattui vielä tuona päivänä superhyvä sister, joka ohjasi paljon ja osasi vastata jokaiseen kysymykseen. Jännät hetket tuli, kun sairaalaan tuli sähkökatkos! Kaikki koneet alkoivat huutaa, mutta ilmeisesti varageneraattorit tms alkoivat toimia pian, koska katkos kesti vain hetkisen. Sen seurauksena kuitenkin hapentulo osastolle lakkasi kokonaan, eli esimerkiksi hengityskoneet eivät enää toimineet. Onneksi osastolla oli happipulloja, joihin kytkettiin amput, ja käsivoimin hapetimme respiraattoripotilaan noin puolen tunnin ajan, ennen kuin hapentulo alkoi taas. 

Ahkera sairaanhoitajaopiskelija :---)

Apteekin lääketoimitus!! 

Torstaina oli siis vika päivä teho-osastolla. Aamulla töihin saapuessamme siellä oli henkilökunnan kokous, ja huolehdittiin kolmestaan kaikkien potilaiden aamuvitaaleista, mittauksista ja aamutoimista. Aamu meni todella nopeasti kun oli tekemistä, ja päivällä meillä oli oikein kunnon juhlat! Vietiin ihanille sistereille vikan päivän kunniaksi kakku, ja yllätykseksemme hyö oli ostanut kanaa ja limpparia lisäksi, ja jokainen sister ja brother piti meille puheen vuorollaan. Ei oltu osattu odottaa mitään tällaista, ja itku silmässä kuunneltiin ylisanoja:D Oltiin kuulemma ahkeria, nöyriä, ystävällisiä ja sanalla sanoen loistavia työntekijöitä! Ollaan kyllä päästy parhaiten työn makuun kyseisellä osastolla ja tehtykin paljon, mutta silti tuntui hyvälle kuulla, että meidän panosta on oikeasti arvostettu. Puolivälissä syömistä ambulanssikuskit tulivat hakemaan yhtä potilasta, mutta kaikki vain jatkoivat tyynesti syömistä..! Mie sitte uhrauduin ja jätin kakkupalan odottamaan ja menin auttamaan potilassiirrossa.. Vähän nauratti, näin voi kyllä tapahtua vaan Afrikassa:D TIA, This is Africa, on tullut hyvinkin tutuksi sanonnaksi täällä.. 

Matkalla viimeiseen työvuoroon!!

Käytiin alkuviikosta myös ostelemassa vähän joululahjoja Ruthin ja Katrin kanssa:)

Viikolla illat meni lahjashoppailujen lisäksi suurimmaksi osaksi meiän omalla t-paitatehtaalla.... Sara käytti minuu ja Katria orjatyövoimana, maalattiin tulevaan sirkusesitykseen kangasväreillä 20 paitaa:D Loppua kohti huomasi väsymyksen, kun Home of Good Hopesta alkoi tulle Hope of Good Home, Home of Good Home tai Home of H... Naurua ainaki riitti, ainanki muilla ku Saralla, jolla meinasi huumori loppua pienen stressin vuoks:D Meillä asuki tän viikon pikku stressikarhu tutun Sarpukan sijaan:))

 

Perjantaina mentiin taas kerran Craft Cafeeseen aamiaiselle, sitä ei vaan voi vastustaa:D Kaikki raaka-aineet on tuoreita ja mehut vastapuristettuja.. Tätä taisin kuiteki jo viimeeks hehkuttaa aivan tarpeeks! 

Lauantaina oli kyllä ehdottomasti yksi koko Namibian ajan parhaista päivistä<3 Oltiin vapaaehtoisina joulujuhlassa, joka järjestettiin Katuturan slummilapsille. Heiät kuljetettiin busseilla Katuturan uima-altaalle, jossa oli tarjolla ruokaa, juomaa, uimista, pomppulinnoja.. Lapsia oli paikalla yli 500, joten valvovia silmiä tarvittiin, varsinkin koska suurin osa lapsista ei osaa edes uida. En oo koskaan elämäni aikana nähnyt noin paljon vilpitöntä iloa. Miulla tuli TAAS kyynel silmään, kun yksi pikkupoika kiipesi miun syliin uima-altaan reunalla, ja sanoi ettei hänellä oo koskaan ollut näin hauskaa<3 Oon puhunu tästä asiasta jo aiemmin The Home of Good Hope-postauksen yhteydessä, mutta nää näitten lasten olot ja tyytyväisyys niin vähään on jotai ihan uskomatonta!! Tekis mieli tuua kaikki kiittämättömät suomalaiset lapset tänne kokemaan tosielämää..!

Saran lapsilla oli pitkään valmisteltu sirkusesitys tuolla. Oltiin niin ylpeitä Sarasta ja lapsista (ja omista kasvomaalauksista:D), koska esitys meni aivan loistavasti!! 

Lauantaina vietettiin meidän läksiäisiä, koska tää oli meiän viimonen viikonloppu kun kaikki on yhdessä Windhoekissa. Myö lähetään keskiviikkona Cape Towniin Minnan ja Henrin kanssa, ja kun palataan, Minna ja Henri jää viellä sinne. Ja ku hyö palaa, myö ja Ruth ollaan jo Suomessa. Päivä ja ilta oli ihanat, joskin fiilikset oli samalla myös tosi haikeat! Näitä päiviä ja hetkiä ja ihmisiä ja paikkoja ei tuu koskaan saamaan samalla tavalla takaisin. Onneksi on kuitenkin uskomattoman paljon tärkeitä muistoja<3

Love you<3 No good byes, only see you later!