Random facts about our daily life in Namibia

Heippa taas! En sitte päässytkään torstaina tekemään vikaa vuoroa lastenosastolle tai perjantaina soup kitchenille, kun iski kauhea vatsatauti ja oksensin pari päivää putkeen.. Nyt vointi alkaa onneksi olla jo normaali:) Tyttöjen kautta tuli terkkuja lastenosastolta, että hyvin oli meillä mennyt! Huomenna alkaa harjoittelu ensiavussa, ootan sitä todella innoissaan mutta myös jännityksellä..

Viikonlopun viettoa

Kulttuurishokki oli aika iso tänne tultaessa, etenkin sairaalassa, niinkuin edellisessä postauksessa kerroin.. Sen lisäksi myös arjessa huomaa paljon pieniä eroavaisuuksia, osa aika hauskoja ja osa ei niinkään:D Listailen tähän aika mielivaltaisesti mieleen tulevia asioita ylipäätään! Kuvia en oo päässy tällä kertaa paljon ottamaan, johtuen juurikin siitä että edelliset päivät on vietetty tiukasti neljän seinän sisällä..:D Kuvituksena kuitenkin arkisia asioita täällä!

• Kaupassa käydessä ostokset pakataan siulle usein valmiiksi, sillä välin kun ite ladot niitä tiskille (niitä hihnoja täällä ei oo) ja maksat. Näiden pakkaamisessa ei kuitenkaan oo mitään järkeä, muovipusseja käytetään ihan järkyttäviä määriä ja yhteen pussiin pakataan maksimissaan pari tuotetta:D Pussit on tosi ohuita ja huonolaatuisia eikä kestäisikään enempiä, mutta tää tuntuu kauheelle tuhlaukselle:D Tuntuisi paljon kivemmalle maksaa parista kunnon pussista.. Täytyy ostaa joku kankainen kauppakassi ja yrittää suostutella kassapojat pakkaamaan niihin..:D Käydään kaupassa suunnilleen pari kertaa viikossa tekemässä isommat ostokset, ja kahden ihmisen ostokset mukana lähdemme kaupasta noin 20-30 kauppakassin kanssa + vesikanisterit..!

• Juomavesi täytyy siis ostaa 5 litran kanistereissa joita saakin selkä väärällä kuljetella aina kotiin. Hampaat pestään ja joitain ruokia saatetaan tehdä hanavedellä keittämisen jälkeen, mutta pääosin käytetään pullotettua vettä. Ollaan tän asian kanssa ehkä vähän turhankin varovaisia (eipä paljoa suojellut vatsataudin kanssa...) mutta hanavesi maistuu meiän mielestä oudolle myös keittämisen jälkeen ja maku imeytyy esim makaroneihin! Puhuttiin just tyttöjen kanssa, miten hullua on että Suomessa peseydytään samalla vedellä mitä juodaan??:D

• Astiat sentään tiskataan tolla hanavedellä ja pyykit pestään. Mielenkiintoista kuitenkin on, että meiän pyykkikoneeseen ei tule kuin kylmää vettä. Eipä tarvitse paljon eritellä, pesisikö pyykit 40 vai 60 asteessa kun kumpikaan ei ole mahdollista! Nyrkkipyykki on tullut tutuksi täällä...

• Täällä ei oo tiskiharjoja myynnissä. Missään. Ei kertakaikkisesti missään:D Hyvin on hoitunu astioiden pesu myös sienellä, mutta tää jaksaa ihmetyttää.

• Melkein joka pihalla vipeltää koiria, mutta olen nähnyt koko aikana vain yhden koiranulkoiluttajan! Hänkin oli länsimaalainen. Toki, täällä on jonkin verran kulkukoiria ja lenkkeilytys sen puolesta riski, mutta hassua kun Suomessa koiranulkoiluttajia tulee jatkuvasti vastaan!

• On ollu tosi vaikea tottua siihen, että KENEENKÄÄN ei voi luottaa. Kadulla et voi kysyä keneltäkään neuvoa, taksit on tosi epäluotettavia ja kokoajan saa kulkea vähän peläten. Keskustasta/naapurustosta ei saa otettua kuvia, koska et yksinkertaisesti voi kaivaa kameraa tai kännykkää esille julkisilla paikoilla. Aina kaupungille mennessä arvotavarat tulisi jättää kotiin lukkojen taakse, ja rahat esimerkiksi hajautettava moneen paikkaan, taskuihin, laukkuun ja rintsikoihin. Isoa laukkua ei saa kantaa keskustassa, ja pienenkin pitää olla suljettava. 

Näkymät iltasin meijän keittiöstä

• Ollaan kuultu myös uskomattoman monta saarnaa afrikkalaisten miesten petollisuudesta, lähinnä afrikkalaisilta miehiltä itseltään:D Kun Wayne kuuli, että kämppiksemme jutteli soup kitchenin Monican pojan kanssa opinnäytetyöhönsä liittyvistä asioista, Wayne tuli vihaiseksi kuin härkä ja saimme kuulla 20 minuutin saarnan, miten emme saa missään olosuhteissa luottaa tähän poikaan tai keneenkään muuhun namibialaiseen, varsinkaan miehiin. Kovaa puhetta namibilaiselta mieheltä!:D Myös opiskelijakoordinaattorimme Louise puhui tästä kaikille, ja kertoi että 15 vuoden aikana kaikista täällä olleista sadoista opiskelijoista hän tietää syntyneen kaksi pysyvämpää suhdetta. 

• Namibialaiset naiset ovat olleet yllättävän epäkohteliaita meitä kohtaan! Odotimme ennalta afrikkalaista vieraanvaraisuutta ja rentoutta, mutta varsinkin kaupungilla kulkiessa pahaa silmää ja huonoa asiakaspalvelua tulee jatkuvasti! Otamme välillä vaatekaupoissa haasteita, että yritämme saada kassaneidin hymyilemään meille tai katsomaan edes silmiin:D

• Tän oon tainnu mainitakin jo pariin kertaan, mutta täällä ei olla ajoissa. Koskaan. Missään. Ja kukaan ei välitä. Samalla tosi ärsyttävää, mutta myös aika virkistävää ettei kaikki ole niin hemmetin kiireisiä kokoajan!

• Viimeisenä muttei vähäisimpänä - TÄÄLLÄ EI OLE MÄKKÄRIÄ!!! Uskomatonta, missä ei muka ole?:D 3,5 vuotta oon pyöriny mcllä enemmin tai vähemmin viikottain, joten tää on aika vaikeaa... Toisi helpotusta koti-ikävään ku pääsis vähänniinku toiseen kotiin! Puhumattakaan siitä miten ihana ois päästä syömään mäkkiruokaa.. Täytyy varmaan koittaa KFC:tä, niitä täällä on joka kulmassa:D

Noita jäätävän kokosia sirkkoja on täällä joka paikassa..

Sometimes the smallest things take up most room in our hearts

Hullua, kaksi viikkoa jo kohta takana.. Paljon on ehtiny kokea ja tapahtua. Just ku pääsin edellisessä postauksessa kehumaan meidän asuinaluetta ja sen turvallisuutta, seuraavana päivänä todistettiin Katrin kanssa ryöstöä alle 50 metrin päästä!! Ohiajavasta autosta syöksyi mies, joka nappasi länsimaalaiselta naiselta käsilaukun. Pelottavaksi tilanteen teki se, että nainen oli neljän hengen porukassa (raja "turvallisen" kokoiseen ryhmään jossa uskaltaa liikkua), josta kaksi oli isoja miehiä (miehiä pidetään yleisesti myös suurena turvana täällä) ja tilanne tapahtui keskellä kirkasta päivää naapurikorttelissa!!! Meillä oli vielä pitkä kävelymatka kahdestaan tämän jälkeen edessä, ja meinasi todellakin mennä pupu pöksyyn.. 

Ollaan nyt oltu siis lastenosastolla yhteensä 5 päivää, ja huomisesta kuudennesta tulee vika päivä, sillä perjantaina mennään taas Home of Good Hopelle. Paljon mitään kliinisiä taitoja ei oo pystyny harjottelemaan, lähinnä ollaan otettu vitaaleja ja kirjoitettu raportteja ja seurattu lääkärien toimia. Tällä viikolla on kuitenkin ollut tosi hauskaa, kun hoitajia on ollut paikalla todella vähän, ja ollaan saatu tosi paljon vastuuta! Suomessa harjottelijoita ei saa käyttää työvoimana (en tiedä saisiko täälläkään), mutta meitä ainaki käytetään ihan häikäilemättömästi hyväksi sen suhteen:D 

Pieni rukka saamassa valohoitoa hyperbilirubinemian takia<3

Sometimes the smallest things take up most room in our hearts<3

Pikkanen Memoria happiviiksineen<3

Koko viikon olen ollut yksin vastuussa omasta huoneesta koko työpäivän ajan. Tottakai saan pyytää neuvoa sistereiltä tarvittaessa, mutta he luottavat että täytän kaikki tärkeät kaavakkeet oikein, seuraan tarkasti vauvojen elintoimintoja ja ilmoitan muutoksista/ tarvittavista lisälääkkeistä lääkäreille tai lääkehoitajille. Tänään oli jännät paikat, kun emme äidin kanssa saaneet vauvaa syömään millään, ja lapsi alkoi olla jo aivan voimaton ja kuivunut. Pakkosyötimme häntä ruiskulla, mutta 20ml maitoakin oli jo sellaisen työn takana, että pyysin harjoittelevaa lääkäriä katsomaan tilannetta, hän ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään!! Vuoron loppupuolelle olin niin huolissani, että menin keskustelemaan asiasta sisterin kanssa, ja hän pisti asiaan vipinää, ja kohta vauvalla olikin jo nenämahaletku, jonka kautta hän sai vihdoin ravintoa. Kokeneempi lääkäri oli aika kärttyinen nuorelle lääkärille, kun tämä ei ollut puuttunut asiaan. 

Muuten sairaanhoitajat eivät täällä paljon lääkärien kanssa kommunikoi, esimerkiksi eivät osallistu lääkärinkierroille samalla tavalla kuin Suomessa olen tottunut. Lääkärit eivät taida edes lukea meidän päivittäisiä kirjauksia, vaan ottavat paljon itsekin esim vitaaleja. Toisaalta ymmärrän senkin, sillä useat sisterit täyttävät raportteja kysymättä äideiltä oikeasti edes mitään, he vain laittavat suunnilleen saman tuloksen kuin edellispäivänä. Lääkärit kertovat paljon asioita äideille, mutta suurin osa heistä ei puhu edes kunnolla englantia, joten siitäkään ei ole paljon apua:D Osastolla äidit ovat kuitenkin ihania, englantia osaavat tulkkaavat meille afrikaansia ja muita kieliä.

Muutenkin osastolla on alkanut viihtymään ihan eri tavalla, kun äidit ovat tottuneet meihin ja tulleet tutuiksi. Huomaa, että he alkavat luottaa meihin. Paljon tulee kyselyitä oman lapsen terveydentilasta ja sen syistä, mutta myös asiaan kuulumattomista asioista:D Esimerkiksi Suomi, sen pimeys ja lumi kiinnostavat paljon. Pari äitiä oli myös todella kiinnostuneita lentokoneista, että voiko siellä käydä vessassa ja olemmeko todella matkustaneet koko Afrikan yli jollain lentävällä masiinalla. Miun henkilökohtainen elämä kiinnostaa myös tosi paljon, suurin osa äideistä on tosi nuoria ja heistä on aivan uskomattoman hauskaa kun kerron että olen 22-vuotias eikä minulla ole vielä lapsia:D Tänään äidit myös kutsuivat miuta nukeksi pitkin päivää ja he koskettelivat hiuksiani eivätkä uskoneet että se ei ole peruukki.. Vaikeaa oli, kun eräs äiti jonka lapsella oli vesipää, kyseli että mistä se johtuu ja voiko lapsesta tulla vielä "normaali" jonain päivänä.

Paulina sai myös nenämahaletkun, kun ei suostunut millään ottamaan elintärkeitä lääkkeitään:( Myös ruokinta tapahtuu nyt letkun kautta. Oltiin seuraamassa operaatioita, ja oli aivan kauheeta katsottavaa vaikka lapsen parhaaksi se onkin.

Lääkkeiden anto osastolla on tosi erilaista kuin mihin on tottunut.. Aseptiikasta ei tietoakaan, samoilla ruiskuilla otetaan lääkkeitä pulloista ja pusseista, määrätkään eivät ole niin justiinsa vaikka kyse on lapsipotilaista. Suonensisäiset lääkkeet laitetaan kaikki stoosina suoraan suoneen todella nopeasti, eikä mitään liuoteta keittosuolaan tai varsinkaan tiputeta hitaasti suoneen. Lääkkeen annon ajan korkkia pidetään tietysti oman paljaan nyrkin sisällä, ja sama korkki laitetaan uudelleen kiinni..... 

Lääkärien raportti. Tuosta ei kyllä hyvällä tahdollakaan saa selvää, koita siinä sitten keksiä miten hoitoa jatketaan/jatketaanko ollenkaan! 

Uskomattoman paljon lapsia on osastolla aliravitsemuksen vuoksi. Sister käskikin eilen meidän tehdä esitelmän malnutritionista äideille, mitä konkreettisesti lapsille tulisi syöttää ja mistä iästä lähtien. Tutustuttiin aiheeseen ja tilastoihin aiheesta, mutta tänään oli niin kiire, ettei esitelmää ehditty pitää.. Juostiin ympäri sairaalaa omien hommien lisäksi monta kertaa viemässä ja hakemassa eri asioita. Kauiten meni, kun miut ja Katri lähetettiin hakemaan täyttä happipulloa kellarista. Ohjeeksi saatiin etsiä ensiavusta joku tyyppi, kenellä olisi avaimet kellarin happipullovarastoon ja tuoda täysi pullo osastolle. Todella todella monen käänteen jälkeen ei edelleenkään oltu saatu käsiimme oikeaa miestä jolla olisi avaimet, mutta lopulta lähdin hakemaan pulloa kellarista erään miehen kanssa, joka SAATTOI tietää missä avaimet ovat. No, ei hän tiennyt mutta rikkoi lopulta lukon ja oven ja sain pulloni:D Menomatkalla varastoa etsiessä mies pyys minuu treffeille, mutta annoin kieltävän vastauksen vasta ku miulla oli happipullo tiukasti kädessä! 10 minuutin reissuun meni 40 minuuttia, mutta tyhjin käsin ei osastolle viitsinyt palata..:D

Terveysvalitusta täällä kyllä tarvittaisiin enemmän kuin paljon. Juteltiin tänään muutaman ruotsalaisen tytön kanssa, jotka työskentelevät HIV/AIDS-klinikalla joka on sairaalan yhteydessä. He kertoivat, että paikalliset sisterit ottavat HIV-potilailta verinäytteitä ilman hanskoja ja hylsyttävät neuloja, koska "hiv tarttuu ainoastaan seksin välityksellä". Jos näin puhuu terveydenhuollon ammattilainen, en ihmettele miksi HIV-esiintyvyys on niin uskomattoman suuri tässä maassa..

Täällä on nyt meijän tulon jälkeen alkanu kukkia tollaset ihanat puut! Sadekausi on kuulemma tuloillaan, mutta kestää vain parisen viikkoa?

Aamulla on aikaa ottaa selfieitä kyytiä odotellessa, ihan sama viekö Wayne meidät töihi vai mennäänkö taksilla, mutta ei KERTAAKAAN olla oltu ajoissa töissä, mutta kukaan ei välitä siitä:D African time.. Tähän alkaa kyllä itekin tottua, ei stressaa enää yhtään olla myöhässä. Toivottavasti tää asenne ei tuu mukana Suomeen!

Perusnäkymät aamulla kun tuut osastolle..

Taukohuone (syödään aina ulkona..)

Ollaan ylimmässä kerroksessa ja näkymät on aika huikeet:)

Sairaalan rapuissa avoimet seinät.. (ei laseja)

Sellasta tällä kertaa, onko toiveita mistä haluaisitte että kerron?:) Paljon on kyllä aiheita vielä mielessä!

When you're happy like a fool, let it take you over

Helouu! Tää viikko on menny uskomattoman nopeesti! Tykästyn Namibiaan vaan kokoajan enemmän, tuntuu että oon just oikeessa paikassa:) Maanantaina oltiin siis Home of Good Hopessa, ja tiistaina mentiin ekaa kertaa sairaalalle! Meillä oli vaan lyhyt orientaatiopäivä, tavattiin Sister Thele, joka kierrätti meitä sairaalassa ja valkattiin meille harkkapaikat. Alunperin mei piti siis suorittaa täällä 3 viikkoa yhteisövastuuta, 3 viikkoa lastenosastoa ja 3 viikkoa synnäriä. Yhteisövastuu suoritetaan kuitenki tuolla soup kitchenillä, ja 3 viikkoa täällä esimerkiksi lastenosastolla on aika pitkä aika, joten suunnitelmat meni uusiksi! Tullaan olemaan täällä esim ensiavussa ja teho-osastolla ja leikkaussalissa alkuperäisten suunnitelmien lisäksi. 

Keskiviikkona päästiin jo tositoimiin lastenosasto 8B:lle, eli 0-1v 11kk ikäisten lasten osastolle. Ootin tätä erityisen innolla, koska tykkään vauvoista ja pienistä lapsista. Uskomattoman suloisia sellasia siellä olikin pilvin pimein<3 Osasto ja koko sairaala olivat todella todella todella erilaisia Suomeen verrattuna.. Sairaala oli ränsistynyt ja osastolla meno aika vauhdikasta. Osastolla oli 4 isoa huonetta ja eristysosasto, joissa kaikissa oli vähintään kymmenen äitiä vauvoineen, monissa huoneissa vielä enemmin. Esimerkiksi huoneessa 1 oli 12 pienempää lasiseinäistä huonetta, joissa kussakin asui kolme äitiä vauvoineen. Näissä kopperoissa ei ollut edes sänkyjä vauvoille, vaan sairaat lapset nukkuivat lattialla patjoilla äitinsä vieressä. Äidit ja lapset olivat omissa vaatteissaan ja sairaalassa oli myös omat peitot ym mukana, vain patjat olivat valmiina. Kun menin näihin huoneisiin esimerkiksi mittaamaan vitaaleja, talloin likaisilla kengillä patjoille, kun tilaa ei ollut muuten kävellä. 

Katuturan sairaala

Innokkaat sairaanhoitajaopiskelijat menossa ekaa päivää harjoitteluun:D

Osastojen kylpyhuoneet olivat aika... mielenkiintoiset. Haju oli ihan sanoinkuvaamaton!!!

Huone 2 oli tarkkailuhuone, joka oli suoraan kansliaa vastapäätä, ja siellä oli 8 kriittisimmässä tilassa olevaa lasta äiteineen. Lapsilla oli tässä huoneessa sentään metalliset pinnasängyt, mutta äideillä ei edes niitä patjoja, vaan he nukkuivat tuoleilla parhaansa mukaan. Tarkkailuhuoneessa majaili myös pieni 1,5-vuotias Paulina. Tyttö oli tullut isänsä kanssa monta kuukautta aiemmin sairaalaan tuberkuloosin vuoksi, mutta isä oli lähtenyt pian ja hylännyt tyttärensä. Paulinan äiti oli kuollut jo aiemmin. Jos kuvittelin että miulla oli maanantaina vaikeaa soup kitchenillä, tämä tapaus kosketti vieläkin enemmän jos mahdollista. Paulina on nauravaisin lapsi jonka olen koskaan tavannut. Ensimmäinen päivä meni lähinnä hänen kanssaan, opettelin vaihtamaan vaippaa, syöttämään, pukemaan ja pesemään pientä lasta. Kävelytettiin myös Paulinaa, sillä jalat olivat todella heikossa kunnossa monen kuukauden sängyssä makoilun jälkeen, ja hoitajat eivät ole häntä paljoa liikuttaneet. 

Ensimmäistä kertaa mietin noiden päivän jälkeen, että miusta ei ihan oikeasti ole tähän.. Samaan aikaan tuntuu että oon just täysin oikeassa paikassa tekemässä sitä mitä miun kuuluukin, mutta ammatillisuuden rajoja pitää opetella vetämään paljon kovemmalla kädellä. Tuo pikkutyttö varasti miu sydämen nopeammin ku kukaan tai mikään koskaan. Siks oonki erikoisen surullinen, ku mietin mikä hänen kohtalo tulee olemaan, namibialainen orpokoti? Kaiken lisäksi Paulina on HIV-positiivinen, eikä sekään luo kovin positiivista kuvaa tulevaisuudesta. 

Olin tietysti varautunut siihen, että kohtaan täällä HIV-potilaita, koska esiintyvyys väkilukuun suhteutettuna on maailman suurimpia. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen konkreettinen tapaus joka tuli vastaan. Piti taas muistutella mieleen, mitä varotoimia tulee käyttää ja miten HIV ei tartu tai tarttuu. Halia ja kosketella ja pusutella voi rauhassa, ja hukutinkin Paulinan haleihin ja sylittelin niin paljon kuin ikinä ehdin:)

Maanantaina jatketaan samaisella osastolla, työ on enimmäkseen vitaalien ottamista ja raporttien kirjoittamista, sillä äidit hoitavat vauvat pääosin itse. Jos äiti haluaa lähteä käymään jossain, jonkun muun sukulaisen on tultava paikalle hoitamaan lasta siksi aikaa. Viikon päästä alkaa harjoittelu ensiavussa, siitä tulee varmasti jännittävää, täällä on päivittäin esimerkiksi ampumahaavoja.

Hymytyttö <3



Töiden lisäksi ollaan ehditty tällä viikolla tekemään jo paljon muutakin!! Ollaan opittu liikkumaan täällä paremmin, käyttämään esim takseja ja se helpottaa arkea ja käytännön asioita huomattavasti. Päiväsellä ollaan liikuttu jo esimerkiksi kahdestaan tai kolmestaan kävellen keskustaan (noin 15min), suhteellisen turvallisin mielin. Varovainen pitää tietysti olla, mutta meidän onneksi meiän asuinalue on namibialaisittain todella turvallista.. Vaikka talo onkin ränsistynyt, alueella (Winhoek West) kaikki pihat ovat aidattuja ja asukkaat suhteellisen rikkaita. Takseista voi valita normaalitaksin, joka maksaa aina 10 dollaria eli noin 70 senttiä per henkilö, matkasta riippumatta. Näitä takseja ei saa ottaa talon eestä/pyytää tuomaan kotiin asti vaan pitää jäädä muualle. Voi myös valita Dial-a-capin, joka vastaa tekemisistään ja tätä voi käyttää myös pimeällä, hinta on henkilömäärästä riippuen noin 30-40 dollaria, eli halvalla pääsee joka tapauksessa ja tätä ollaankin suurimmaksi osaksi käytetty. Uskallettiin aloittaa myös lenkkeily täällä, iltaisin just ennen auringonlaskua on jo sopivan viileetä ja meiän alueella uskaltaa kahestaan hölkkäilläkin.

Uudet norjalaiset kaverit Julie ja Guro:)


Esimerkiksi vaatteet on täällä tosi halpoja, ja shoppailua on tullu jo viikossa tehtyä niin paljon että yhellä matkalaukulla en oo kotiin enää tulossa:D Täällä vaatekauppoihin mentäessä jokaisen kaupan ovella vartija nitoo/teippaa aiemmat ostoskassit kiinni. Tällaseen en oo törmänny missään muualla?

Shoppailun lisäksi ollaan käyty ravintolassa syömässä porukalla, lenkkeilty, tehty monen tunnin ruokakauppareissuja (kaupoissa on vaikka mitä ihmeteltävää, onneks ollaan Katrin kanssa molemmat samanlaisia kiertelijöitä:D), vietetty viini-iltaa norjalaisten kanssa ja makoiltu altaalla.. (äippä ois jo kateellinen rusketuksesta!!) Tavallaan tosi ristiriitaisia tunteita herättävää, kun töissä näkee kurjia olosuhteita ja sitten tuun kotiin, vaihdan bikinit päälle ja siemailen viiniä tai kolaa altaalla tai shoppailen vaatteita?! En nyt liikaa huonoa omaatuntoa siitä kanna, koska ite oon kaiken maksanu omalla työllä ansaitulla rahalla, mutta silti.. Välillä on uskomattoman tekopyhä olo!

Tortillailta auringonlaskussa Katrin kanssa <3

Perjantaina oltiin yliopistolla, meillä oli kansainvälisten opiskelijoiden kesken tapaaminen.

Tapaamisen jälkeen lähdettiin porukalla Hotel Hiltoniin, syötiin lounasta kattoterassin Skybarissa! Siellä oli myös upea uima-allas mutta meillä ei bikineitä mukana, pakko mennä vielä uudestaan viettämään päivää altaalle. Varattiin hotellin spasta myös hoitoja huomiselle, mie meen hierontaan ja Katri laitatuttaa ripset ja kulmat!

                          

Kotona ollessa altaalla menee suurin osa ajasta:D

Kotona on ihana hoitaa myös pientä Samuelia, jolla ei oo aavistustakaan kuinka etuoikeutettu lapsi hää on monii muihi verrattuna:) Helpottaa myös ikävää omaa kummipoikaa Joaa kohtaan, molemmat samanlaisia vekkuleita ja yhtä söpöjä<3

Päivällä lämpöä riittää!

Mutta aamulla töihin lähtiessä on tosi kylmää ja pimeetä ku Suomen marraskuu!!

Katri, jota ilman en täällä pärjäisi<3

Home of Good Hope

Maanantaina aloitettiin työt Home of Good Hope- järjestöllä, jonka on perustanut Sister Monica vuonna 2007, kun hänen oma 16-vuotias tyttärensä kuoli AIDSiin, ja hän halusi auttaa yhteisön muita lapsia. Hollantilaisen pariskunnan ja kanadalaisen rouvan lahjoitusten turvin Monica perusti soup kitchenin Katuturan köyhään kaupunginosaan. Aluksi 45 lasta sai päivän ateriansa soup kitchenistä, nykyisin määrä on laajentunut ja jopa 300-500 1-16- vuotiasta lasta saa mahdollisesti päivän ainoan ateriansa Hope of Good Homesta. Järjestö auttaa lapsia myös koulunkäynnissä ostaen heille koulupuvut, ennen myös maksettiin monien lapsien koulumaksut, mutta tämän vuoden alusta lähtien hallitus on maksanut lapsille koulun. Mukana on nykyisin myös entistä useampia sponsoreita, esimerkiksi eräs saksalainen liikemies on luvannut maksaa kahden lapsen koulutuksen yliopistoineen, ja taata heille harjoittelupaikat yrityksestään Yhdysvalloissa ja Saksassa.

Katuturan asukkaiden  asuntoja ja kauppoja, partureita sekä autopesuloita. 

Kaikki peltihökkeleitä!

Koulutyttöjä koulupuvuissaan

Ruoan jälkeen pienemmät lapset jäivät hetkeksi leikkimään. 

Dubloista rakennettiin puhelimia, puhun juuri tuon sinipaitasen pojan kanssa:D

Aamulla klo 9-10 välillä pienemmät lapset kokoontuvat paikalle, saavat ruoan ja jäävät leikkimään. Klo 12 heidät lähetetään koteihinsa, koska koulu loppuu silloin ja alkaa päivän kiireisin aika kun koululaiset tulevat syömään. Ruokaa annosteltiin tarkasti, tuona päivänä se oli jotain riisistä tehtyä muhennosta.

Ruoan jälkeen lapset toivat lautaset tiskattavaksi, ja tulivat hakemaan puoli mukia mehua ja pienet lapset sen lisäksi appelsiiniviipaleen. Käytössä oli noin 20 mukia, joita jouduin täyttämään uudestaan ja uudestaan ilman pesua!!! Monta sataa lasta siis joivat samoista likaisista kupeista uudelleen ja uudelleen. Pahaa teki, varsinkin kun suurin osa lapsista oli todella räkäisiä ja äärettömän likaisia!

Teki suuren vaikutuksen, ettei kukaan yrittänyt huijata hakemalla useaan kertaan mehua tai appelsiinipalasta vaikka siihen olisi ollut täydet mahdollisuudet kun sekoiltiin Katrin kanssa ja lapsia oli niin uskomattoman paljon:D He varmasti ymmärsivät, että kaikille on riitettävä ruokaa. 

Ruoan lisäksi monelle lapselle syli, halit ja hellittely näyttivät olevan todella tärkeitä. Kun hyppäsimme autosta ulos, kymmenet lapset tulivat halaamaan ja pyytämään syliin ja pitelemään käsistä, siinä ei päässyt edes eteenpäin kävelemään. Lapset olivat niin pieniä ja likaisia, että kyynel tuli silmään. Itkua saikin pidätellä ihan koko päivän, kun näki kaikessa kauheudessaan, kuinka paha tilanne niin monella lapsella on oikeasti elämässään. Eihän siinä tietenkään voinut itkemään alkaa ja näyttää lapsille järkytystään, mutta pahaa teki. Nyt kun on saanut sulatella näkemäänsä ja kokemaansa, olen sitä mieltä että maanantai oli yksi elämäni parhaimmista ja kauheimmistä päivistä. Todellisuus iski vasten kasvoja, mutta samalla oli onnellinen että sai tuoda iloa ja hellyyttä näiden lasten elämään. Monilla on niin huonot oltavat kotonakin, etteivät he sieltä saa kaipaamaansa hellyyttä ja huomiota. Onneksi heillä on kuitenkin joku paikka mihin mennä.

Päivä laittoi miettimään, kuinka etuoikeutettuja Suomessa olemmekaan. Ihmiset valittavat korkeista veroista, liian pitkistä työurista, huonosta säästä, raskaista töistä ja huonosta terveydenhuollosta. Itekin oon varmasti valittanut satoja kertoja samoista asioista, mutta täällä se tuntuu niin USKOMATTOMAN absurdilta, kun näkee sadoittain pieniä lapsia jotka eivät saa edes ruokaa kotoaan!! Herätys todellisuuteen... Ja kuinka vähään tyytyväisiä lapset ovat, leikkiessäkin dublot riittivät kaikkeen, ja huomasi kyllä että nämä lapset käyttävät mielikuvitustaan aivan eri tavalla leikkeihin kuin lapset Suomessa.

Naapurustoa

Ihana pieni poika <3

Vieläkin tuntuu vaikealle kirjoittaa maanantaista, ei sitä oikein pysty sanoin selittämään, eikä tässä tapauksessa edes kuvin kuvailemaan, vaikka niitäkin tähän tekstiin näköjään kertyi aika lailla! Kokemus oli uskomattoman koskettava ja ihana ja kamala, ja ajateltavaa riittää vielä pitkäksi aikaa.. 

Home of Good Hopeen palaamme vielä useasti kolmen kuukauden aikana, mutta tänään pääsimme aloittamaan työt toden teolla myös sairaalassa! Se on kuitenkin ihan toinen tarina..:D