Sometimes the smallest things take up most room in our hearts

Hullua, kaksi viikkoa jo kohta takana.. Paljon on ehtiny kokea ja tapahtua. Just ku pääsin edellisessä postauksessa kehumaan meidän asuinaluetta ja sen turvallisuutta, seuraavana päivänä todistettiin Katrin kanssa ryöstöä alle 50 metrin päästä!! Ohiajavasta autosta syöksyi mies, joka nappasi länsimaalaiselta naiselta käsilaukun. Pelottavaksi tilanteen teki se, että nainen oli neljän hengen porukassa (raja "turvallisen" kokoiseen ryhmään jossa uskaltaa liikkua), josta kaksi oli isoja miehiä (miehiä pidetään yleisesti myös suurena turvana täällä) ja tilanne tapahtui keskellä kirkasta päivää naapurikorttelissa!!! Meillä oli vielä pitkä kävelymatka kahdestaan tämän jälkeen edessä, ja meinasi todellakin mennä pupu pöksyyn.. 

Ollaan nyt oltu siis lastenosastolla yhteensä 5 päivää, ja huomisesta kuudennesta tulee vika päivä, sillä perjantaina mennään taas Home of Good Hopelle. Paljon mitään kliinisiä taitoja ei oo pystyny harjottelemaan, lähinnä ollaan otettu vitaaleja ja kirjoitettu raportteja ja seurattu lääkärien toimia. Tällä viikolla on kuitenkin ollut tosi hauskaa, kun hoitajia on ollut paikalla todella vähän, ja ollaan saatu tosi paljon vastuuta! Suomessa harjottelijoita ei saa käyttää työvoimana (en tiedä saisiko täälläkään), mutta meitä ainaki käytetään ihan häikäilemättömästi hyväksi sen suhteen:D 

Pieni rukka saamassa valohoitoa hyperbilirubinemian takia<3

Sometimes the smallest things take up most room in our hearts<3

Pikkanen Memoria happiviiksineen<3

Koko viikon olen ollut yksin vastuussa omasta huoneesta koko työpäivän ajan. Tottakai saan pyytää neuvoa sistereiltä tarvittaessa, mutta he luottavat että täytän kaikki tärkeät kaavakkeet oikein, seuraan tarkasti vauvojen elintoimintoja ja ilmoitan muutoksista/ tarvittavista lisälääkkeistä lääkäreille tai lääkehoitajille. Tänään oli jännät paikat, kun emme äidin kanssa saaneet vauvaa syömään millään, ja lapsi alkoi olla jo aivan voimaton ja kuivunut. Pakkosyötimme häntä ruiskulla, mutta 20ml maitoakin oli jo sellaisen työn takana, että pyysin harjoittelevaa lääkäriä katsomaan tilannetta, hän ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään!! Vuoron loppupuolelle olin niin huolissani, että menin keskustelemaan asiasta sisterin kanssa, ja hän pisti asiaan vipinää, ja kohta vauvalla olikin jo nenämahaletku, jonka kautta hän sai vihdoin ravintoa. Kokeneempi lääkäri oli aika kärttyinen nuorelle lääkärille, kun tämä ei ollut puuttunut asiaan. 

Muuten sairaanhoitajat eivät täällä paljon lääkärien kanssa kommunikoi, esimerkiksi eivät osallistu lääkärinkierroille samalla tavalla kuin Suomessa olen tottunut. Lääkärit eivät taida edes lukea meidän päivittäisiä kirjauksia, vaan ottavat paljon itsekin esim vitaaleja. Toisaalta ymmärrän senkin, sillä useat sisterit täyttävät raportteja kysymättä äideiltä oikeasti edes mitään, he vain laittavat suunnilleen saman tuloksen kuin edellispäivänä. Lääkärit kertovat paljon asioita äideille, mutta suurin osa heistä ei puhu edes kunnolla englantia, joten siitäkään ei ole paljon apua:D Osastolla äidit ovat kuitenkin ihania, englantia osaavat tulkkaavat meille afrikaansia ja muita kieliä.

Muutenkin osastolla on alkanut viihtymään ihan eri tavalla, kun äidit ovat tottuneet meihin ja tulleet tutuiksi. Huomaa, että he alkavat luottaa meihin. Paljon tulee kyselyitä oman lapsen terveydentilasta ja sen syistä, mutta myös asiaan kuulumattomista asioista:D Esimerkiksi Suomi, sen pimeys ja lumi kiinnostavat paljon. Pari äitiä oli myös todella kiinnostuneita lentokoneista, että voiko siellä käydä vessassa ja olemmeko todella matkustaneet koko Afrikan yli jollain lentävällä masiinalla. Miun henkilökohtainen elämä kiinnostaa myös tosi paljon, suurin osa äideistä on tosi nuoria ja heistä on aivan uskomattoman hauskaa kun kerron että olen 22-vuotias eikä minulla ole vielä lapsia:D Tänään äidit myös kutsuivat miuta nukeksi pitkin päivää ja he koskettelivat hiuksiani eivätkä uskoneet että se ei ole peruukki.. Vaikeaa oli, kun eräs äiti jonka lapsella oli vesipää, kyseli että mistä se johtuu ja voiko lapsesta tulla vielä "normaali" jonain päivänä.

Paulina sai myös nenämahaletkun, kun ei suostunut millään ottamaan elintärkeitä lääkkeitään:( Myös ruokinta tapahtuu nyt letkun kautta. Oltiin seuraamassa operaatioita, ja oli aivan kauheeta katsottavaa vaikka lapsen parhaaksi se onkin.

Lääkkeiden anto osastolla on tosi erilaista kuin mihin on tottunut.. Aseptiikasta ei tietoakaan, samoilla ruiskuilla otetaan lääkkeitä pulloista ja pusseista, määrätkään eivät ole niin justiinsa vaikka kyse on lapsipotilaista. Suonensisäiset lääkkeet laitetaan kaikki stoosina suoraan suoneen todella nopeasti, eikä mitään liuoteta keittosuolaan tai varsinkaan tiputeta hitaasti suoneen. Lääkkeen annon ajan korkkia pidetään tietysti oman paljaan nyrkin sisällä, ja sama korkki laitetaan uudelleen kiinni..... 

Lääkärien raportti. Tuosta ei kyllä hyvällä tahdollakaan saa selvää, koita siinä sitten keksiä miten hoitoa jatketaan/jatketaanko ollenkaan! 

Uskomattoman paljon lapsia on osastolla aliravitsemuksen vuoksi. Sister käskikin eilen meidän tehdä esitelmän malnutritionista äideille, mitä konkreettisesti lapsille tulisi syöttää ja mistä iästä lähtien. Tutustuttiin aiheeseen ja tilastoihin aiheesta, mutta tänään oli niin kiire, ettei esitelmää ehditty pitää.. Juostiin ympäri sairaalaa omien hommien lisäksi monta kertaa viemässä ja hakemassa eri asioita. Kauiten meni, kun miut ja Katri lähetettiin hakemaan täyttä happipulloa kellarista. Ohjeeksi saatiin etsiä ensiavusta joku tyyppi, kenellä olisi avaimet kellarin happipullovarastoon ja tuoda täysi pullo osastolle. Todella todella monen käänteen jälkeen ei edelleenkään oltu saatu käsiimme oikeaa miestä jolla olisi avaimet, mutta lopulta lähdin hakemaan pulloa kellarista erään miehen kanssa, joka SAATTOI tietää missä avaimet ovat. No, ei hän tiennyt mutta rikkoi lopulta lukon ja oven ja sain pulloni:D Menomatkalla varastoa etsiessä mies pyys minuu treffeille, mutta annoin kieltävän vastauksen vasta ku miulla oli happipullo tiukasti kädessä! 10 minuutin reissuun meni 40 minuuttia, mutta tyhjin käsin ei osastolle viitsinyt palata..:D

Terveysvalitusta täällä kyllä tarvittaisiin enemmän kuin paljon. Juteltiin tänään muutaman ruotsalaisen tytön kanssa, jotka työskentelevät HIV/AIDS-klinikalla joka on sairaalan yhteydessä. He kertoivat, että paikalliset sisterit ottavat HIV-potilailta verinäytteitä ilman hanskoja ja hylsyttävät neuloja, koska "hiv tarttuu ainoastaan seksin välityksellä". Jos näin puhuu terveydenhuollon ammattilainen, en ihmettele miksi HIV-esiintyvyys on niin uskomattoman suuri tässä maassa..

Täällä on nyt meijän tulon jälkeen alkanu kukkia tollaset ihanat puut! Sadekausi on kuulemma tuloillaan, mutta kestää vain parisen viikkoa?

Aamulla on aikaa ottaa selfieitä kyytiä odotellessa, ihan sama viekö Wayne meidät töihi vai mennäänkö taksilla, mutta ei KERTAAKAAN olla oltu ajoissa töissä, mutta kukaan ei välitä siitä:D African time.. Tähän alkaa kyllä itekin tottua, ei stressaa enää yhtään olla myöhässä. Toivottavasti tää asenne ei tuu mukana Suomeen!

Perusnäkymät aamulla kun tuut osastolle..

Taukohuone (syödään aina ulkona..)

Ollaan ylimmässä kerroksessa ja näkymät on aika huikeet:)

Sairaalan rapuissa avoimet seinät.. (ei laseja)

Sellasta tällä kertaa, onko toiveita mistä haluaisitte että kerron?:) Paljon on kyllä aiheita vielä mielessä!